Suomalaisen elokuvan kultakausi
Suomen elokuvan kultakauteen eli kulta-aikaan liittyy sen loppuaika, 1950-luku ja 1960-luvun alku, jolloin kotimainen elokuvatuotanto oli vilkasta ja suosittua.
Tänä aikana suomalaiset elokuvat olivat keskeisessä osassa viihdetarjonnassa, ja monet klassikoista syntyivät juuri tällöin.
Sininen viikko. - Matti Kassilan vuonna 1954 ohjaama elokuva, kuvassa Gunvor Sandkvist ja Matti Oravisto.
1950-luvulla suomalaiset elokuvat olivat usein kevyitä komedioita, perhedraamoja tai romanttisia tarinoita, jotka heijastivat yhteiskunnan
arkea ja arvoja. Ohjaajat kuten Edvin Laine, Matti Kassila ja Ville Salminen olivat tuolloin keskeisiä nimiä.
Myös vakavat
aiheet olivat edustettuina elokuvissa. Esimerkiksi Kassilan
"Punainen viiva" (1959) ja Laineen "Tuntematon sotilas" (1955) ovat jääneet elokuvahistoriaan sen keskeisimpinä ja merkittävimpinä teoksina.
1960-luvun alussa elokuvatuotannon painopiste alkoi hieman siirtyä, ja uusia ilmaisutapoja alettiin kokeilla. Nuoret ohjaajat kuten
Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta alkoivat tuoda uusia näkökulmia suomalaisen elokuvan kentälle, ja 1960-luvun puolivälin jälkeen
uusi aalto alkoi vähitellen vaikuttaa kotimaiseen elokuvakenttään.
Kultakaudella suomalainen elokuva oli erityisen tärkeä kansallisena viihdemuotona, sillä televisio ei ollut vielä yleistynyt laajasti.
Elokuvateatterit olivat suosittu kohtaamispaikka, ja kotimaiset elokuvat olivat usein katsojamenestyksiä. Kuitenkin 1960-luvun edetessä
television yleistyminen ja kansainvälisen elokuvan kilpailu alkoivat haastaa kotimaista tuotantoa, mikä johti muutoksiin elokuvateollisuudessa.
Vaikka kultakausi päättyi 1950-luvun ja 1960-luvun taitteessa, sen perintö elää edelleen suomalaisen elokuvan klassikoissa,
jotka ovat säilyttäneet asemansa suosittuina ja arvostettuina teoksina.
Oi, kallis Suomenmaa - elokuvan naistähdet sodan jälkeen
Suomen elokuvan kultakausi, erityisesti sodanjälkeisellä 1950-luvulla, oli aika, jolloin elokuva toimi voimakkaana yhteenkuuluvuuden
ja toivon symbolina. Sodan raskaat vuodet 1939–1944 olivat jättäneet kansan henkisesti ja fyysisesti väsyneeksi, ja jälleenrakennuksen
aikana elokuvat tarjosivat paitsi pakopaikan arjen vaikeuksista, myös mahdollisuuden uudelleen löytää ilo, unelmat ja yhteisöllisyys.
Naistähdet olivat keskeisessä roolissa tässä prosessissa, sillä he loivat valkokankaalta yhteyden katsojiin, toivat esiin inhimillisen
haurauden ja samalla sisukkuuden, joka oli ollut niin keskeinen osa sotavuosien selviytymistaistelua.
Niskavuori taistelee. - Vuonna 1957 valmistuneessa elokuvassa Niskavuoren vahvaa ja määrätietoista vanhaa emäntää, Loviisaa
esittää Elsa Turakainen, kuvassa vasemmalla.
Naistähdet olivat enemmän kuin pelkkiä viihdyttäjiä – he olivat symbolina uudelleensyntymisestä ja toivosta. Heidän roolihahmonsa
heijastivat usein vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka olivat valmiita kantamaan vastuuta, rakentamaan uutta ja samalla säilyttämään
lempeytensä ja ihmisläheisyytensä. Heidän esityksensä toivat valkokankaalle sekä naisen voiman että herkkyyden, tarjoten katsojille
moniulotteisen kuvan siitä, mitä sodan jälkeen oli tarvittu: sisua, solidaarisuutta ja kykyä nähdä tulevaisuuteen.
Elokuvien naistähdet olivat kuin valon tuojia pimeän ajan jälkeen. Heidän läsnäolonsa valkokankaalla muistutti katsojia siitä, että elämässä
oli tilaa myös kauneudelle, naurulle ja rakkaudelle, vaikka ympärillä oli vielä jäljellä sodan arpia. Heidän roolinsa komedioissa,
draamoissa ja romanttisissa tarinoissa olivat kuin terapeuttinen kosketus kansalliselle sielulle, auttaen ihmisiä käsittelemään
menneisyyttä ja samalla rohkaisten heitä uskomaan parempaan huomiseen.
Tässä mielessä naistähdet olivat enemmän kuin viihdyttäjiä – he olivat kansallisen henkisen jälleenrakennuksen edistäjiä.
Heidän ansiostaan elokuvat eivät olleet pelkkiä erillisiä tuotantoja, vaan ne olivat osa suurempaa, yhteistä tarinaa siitä, miten Suomi nousi
sodan synkkyydestä ja löysi takaisin valon ja ilon. Heidän roolinsa elokuvissa olivat testamentti naisen voimalle ja merkitykselle
yhteiskunnan uudistumisessa, ja heidän perintönsä säteilee edelleen suomalaisen elokuvan kultakauden loistossa.
Pikku Ilona ja hänen karitsansa. - Jorma Nortimon ohjaamassa ja Mika Waltarin käsikirjoittamassa draamassa Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957)
seurataan orvoksi jäävän tytön, Ilonan ja tämän eläinystävän evakkotaivalta. Kuvassa Ilonaa esittänyt Riitta Hämäläinen. Savon satutytöksi
kutsuttu Hämäläinen näytteli kahdessa elokuvassa, molemmissa päärooleja.
Useisiin elokuviemme suurimpiin naistähtiin kuului sellainen erityispiirre, että he näyttelivät vain elokuvissa, ilman
yhteyksiä teatteriin. He olivat todellakin filmitähtiä, mutta eivät ammattinäyttelijöitä. Mikä sinänsä kyllä kuulostaa
aika oudolta määrittelyltä, koska myös elokuvissa esiintyjien pitää näytellä ja heille maksetaankin siitä. Heihin kuuluivat Regina Linnanheimo, Lea Joutseno ja Helena Kara.
Hyvä esimerkki tuon aikakauden elokuvista ja naistähdistä on elokuva Oi, kallis Suomenmaa (1940). Elokuva valmistui välirauhan aikana.
Korostetun tunteelliseksi ja isänmaalliseksi, jopa
paatokselliseksi luonnehdittu elokuva kertoo karjalaisevakoista uuden elämän alussa. Elokuvassa Annikki (Ansa Ikonen) kannustaa
elämänuskonsa täysin menettänyttä ja katkeroitunutta Einoa (Eino Kaipainen) kohti uutta elämää. Onnistuen siinä lopulta.
Näillä sivuilla on kooste, kuvasto, jossa on mukana joukko keskeisiä kultakauden naistähtiä, alkaen mykkäelokuvien ajoilta - unohtamatta myöskään lapsitähtiä. Löydät tietoa heistä helposti
vaikkapa Wikipediasta tai Finnasta. Ennen muuta opit tuntemaan ja tunnistamaan heidät, katsomalla kulta-ajan suomalaisia elokuvia.
*Kuvat All Rights Reserved. Luvan kuvien käyttöön on antanut: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI).
*Kari Uusitalo: Näyttelijäesittelyt
*Wikipedia: Näyttelijäesittelyt
*Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja
*Peter von Bagh: Elokuvan historia
*The Internet Movie Database (IMDb)
*Yhteys ylläpitoon. outlook.com ja eteen matkalyhty
Naistähdet 1 A-H.
© matkalyhty.fi